Yht äkkiä en osaakkaan kirjoittaa, en muista yhdys sanoja, kieli oppi on hävinnyt johonkin,panikoin ja koitan lukea helsinginsanomien pää kirjoituksia kuten Äiti neuvoi.

Seriously, it's killing me.

Tuntuu siltä kuin kaikki, mitä olen oppinut kolmen vuoden aikana lukiossa olisi valunut korvistani nukkuessa. Päässä ei liiku mikään muu, kuin pieni särky selän iholla. Tässä syy:

Sola fide
Sola gratia
Solus Christus

Kvg.

Koin eilen herätyksen ja päätin skarpata muussakin kun blogipäivityksessä. Älyttömän huono unirytmini pieksi minua pakaroille eilen kovemmin kuin koskaan mielettömänä masennuksena ja väsymyksenä. Äiti onneksi iski suuhuni unilääkkeen ja peitteli minut nukkumaan ihmisten aikaan. Heräsin yhdeksältä melkeinpä virkeänä ja aloin tehdä ulkohommia rahasta (siitäkin puutetta aivan liikaa). Eilen heräsin kuusi tuntia myöhemmin kuin tänään, eli ajassa jossa aikuinen ihminen saa keskinkertaiset unet. Onneksi koin herätyksen. Ja onneksi minulla on ehkä maailman ymmärtäväisin ja viisain äiti.

Rakas siskoni Jenny lähti lokakuun alussa Prahaan tekemään opinnäytetyötä kolmeksi kuukaudeksi. Olen niin kateellinen ja ylpeä että halkean! Toivon myös voittavani lotossa että saisin kustannettua itsellenikin matkan, mutta heikolta näyttää... Onneksi tuskaani lievittää se, että lähden parin tunnin päästä tervehtimään Anni ja Suloa Jyväskylään pitkäksi viikonlopuksi. Anni-siskon muutettua pois kotoa tilaa on ollut enemmän mutta sotkuja vähemmän. Silti koko ajan nakertaa kauhea ikävä. Toivon usein että Anni ilmestyisi takaisin likaisten lautasten ja vaateröykkiöiden saattelemana. Tai ilman. Mutta kuitenkin, you get the point.

Pyykkikasa tuijottaa minua syyttävästi. Taidan siis lopettaa tältä päivältä (ja viikolta), laittaa Heroesin pyörimään ja alkaa lajitella pyykkejä.

Who am I kidding?

Hei, Kata.

En sitten koskaan soittanut. Päätin ryhtyä lepakoksi ja muuttaa Siperiaan. Ei sekään sitten loppupeleissä toiminut. Ehkä vain parisuhteet ja miehet eivät ole tarkoitettu kaikille? Ehkä olen yksi niistä 0,004% maapallon ihmisistä jotka eivät koskaan löydä mitään mielenkiintoista, mikä ei ole rasistinen, tunnevammainen tai huonokäytöksinen. Tyydyn kohtalooni: odotan päivää jolloin täytän DTMn ikärajan ja käyn iskemässä itselleni naisen. Yksinkertaisen, saman logiikan ja ajatusmaailman omaavan mukavan naisen. Kuinka niin vaikeaa?

Koulu alkoi, ja ennen kuin huomasimmekaan, tuli myös syksyn kirjoitukset.
Kirjoitin uskonnon ja englannin, molemmista huonommat arvosanat kuin mitä halusin. Enempi lukeminen olisi voinut auttaa, mutta nyt kävi näin. Nähdään korotuksissa keväällä.

Heti kirjoitusten jälkeen tuli myös lokakuu tuoden mukanaan syntymäpäiväni. Täytin kahdeksantoista juopuneena ja sama kaava jatkui melkeinpä koko viikonlopun läpi. Lauantaina käväisin Keravan häpeäpilkussa humaltumassa. Oli ihan mukavaa kävellä umpitunnelissa Juhon käsikynkässä Paijalasta Riihikallioon pikkukengissä viideltä aamuyöllä pakkasessa.

Nim. Varpaissani on rakkoja ja polvi verillä

En soita.

Miksi en ole mies, raavi palleja ja röhnötä?

Soitan.

En.

Jos sittenkin.

http://siirivisitingindia.vuodatus.net

Käykää toki kurkkaamassa.

Miten mä aina onnistun? Loukkaamaan ihmisiä. Tämäkin tapaus. Tuli semmoinen tunne, että joku tekee itselleen pahaa. Ja halusin auttaa, mutta onnistuinkin samantien vain loukkaamaan heti kun avasin suuni. Mikä helvetti siinä on, etten osaa sanoa oikeita sanoja tai vielä parempi, pitämään kokonaan rumaa turpaani kiinni? Ja tämä tyyppi vielä on semmoinen, kehen haluaisin oikeasti tutustua. Onnistun vain aina tyrimään tämän alkuvaiheen uusien ihmisten kanssa. Lauon jotain ennen kuin tiedän varmasti puheenaiheen olevan ei-herkkä ko. henkilölle. Usein siihen liittyy vain se, että yritän olla hauska. Tällä kertaa se ei ollut niin, mutta yhtä paha silti. Ehkä vähän pahempikin.

Ampukaa mut nyt niin ei itse tarvitse vaivautua.

Koulu on ollut ihan helvetin hektistä. Oon väkertänyt joka päivä pari tuntia läksyjä, istunut koulussa, ollut näytelmäkerhon harkoissa iltaan asti ja lisäksi rampannut harrastuksissa. Mitä on tapahtumassa? Teen koulujuttuja. En enää istu tuntien aikana mäkkärissä tuhlaten rahojani. Kuka mä olen ja mitä oon tehnyt Siirille.

Vituttaa lievästi sanottuna. Eikä mikään asia. Vaan minä itse. Vituttaa se, että teen koko ajan jotain vahingossa mikä ärsyttää muita ihmisiä. Pitäisikö tästä kantaa näin paljon huolta vai antaa olla vaan?

Stressaa. Maanantaina on näytelmämme ensi-ilta. Mä en ole koskaan aikaisemmin näytellyt pitkiä rooleja lavalla. Mua pelottaa että ihmiset nauravat mulle tai jotain. Ihan oikeasti, se on mahdollista. Mä en osaa näytellä ollenkaan. Hitto. Toivottavasti kukaan ei lue tätä blogia joka tulee katsomaan.

Tai no, tuskin kukaan lukee tätä blogia muutenkaan, joten I think we're fine.

On tosi aikuinen olo.

Olin koko helvetin matkan kipeä. Perjantaina katsoessani kun muut kirmasivat mäkeen telomaan itseään (ainakin Eija) elättelin toivoa että parantuisin hiukkasen seuraavaan päivään mennessä. Mutta turha toivo, mulle nousi kuume ja yskä ei hellittänyt. Eikä nuhakaan. Eikä kurkkukipu. Eikä mikään mennyt putkeen.

Lauantaina sama, ja taas sunnuntaina. Onneksi ihanat ihmiset pelastivat minut hädästä, eikä tuntunut niin kamalalta istua päivät Pisteessä ja pulkkamäessä. Kävin myös vetäisemässä parit karaoket, ihan vain flunssaa kiusatakseni. Ääneni menettäessäni tajusin, että tekoni ei välttämättä ollut mikään maailman fiksuin. No vitut siitä, ainakin sain vältettyä pahimmat äänen sortumiset ja yleisön semivilliksi! Paremmaksi kyllä veti Saku, ihmiset nousivat pöydälle tanssimaan Lauri Tähkän Pauhaava sydän-biisin tahtiin. Kun lähdimme karaokebaarista, ihmiset hurrasivat ja ylistivät Tuusulaa. Nostalgista.

Enää viisi päivää. Viisi päivää, ja olen matkalla Espanjaan mukanani kaksi ihanaa naishenkilöä joista toisella on kyseisenä päivänä synttärit. Woohoo! Heti kun pääsemme perille Fuengirolaan suuntaamme baariin juhlistamaan täysi-ikäistymistä parilla laillisella olusella. Mukavata, mukavata.

Tämä oli taas tällainen mitäänsanomaton, vinkumis/hehkutus-kirjoitus. En jaksa pohtia elämän syviä syntyjä koska olen vain niin onnellinen. Ei mitään kummempaa.

Kateus on luvallista, jopa suotavaa.

Lähden viikon päästä Espanjaan, 19.4. Paras ystäväni muutti sinne helmikuun alussa ja ikävä on kova. Samalla reissulla juhlitaan ystävämme Yanskun synttäreitä. Kävin tänään anomassa rehtorilta lomaa, ja meinasin repiä hänen tyhjän päänsä irti. Mutta en jaksa kertoa siitä nyt. Masennun muuten.

Kesäkuun toinen päivä suuntaan Intiaan päin. Lähden sinne kuukaudeksi au pairiksi hoitamaan 2-vuotiasta poikaa joka on ehkä maailman suloisin. Nauravainen enkelikutripoika. Perhe on suomalainen, ja he asuvat Delhistä 30 km etelään. Siellä on saapuessani n. 45 astetta lämmintä. Tai siis kuumaa. Onneksi heidän 600 neliön (!!!!!!!!!!!) talo on ilmastoitu. Heillä on palvelijoita. Kuulostaa raa'alta, mutta hei, se on Intia. Siellä on varmaan jossain orjiakin.

Sisäkkö siivoaa joka päivä, myös huoneeni. He hankkivat minulle telkkarin jotta voin katsella sitä huoneessani. Siellä on langaton netti, joten otan läppärini mukaan ja voin kirjoittaa blogia jota ihmiset voivat lukea kylm(emm)ässä Suomessa kateudesta vihreinä. Hahaa! In your face.

Saan myös käyttää heidän henkilökohtaista auton kuljettajaa milloin haluan, kunhan vain soitan hänelle niin kuin elokuvissa ja pyydän hakemaan. Koska minulla on viikonloput vapaana, saatan piipahtaa joku päivä Delhissä shoppailemassa. Kunhan vain uskallan lähteä yksin, siellä voi olla aika hurjaa.

Tulen sieltä takaisin heinäkuun alussa ja joudun lorvailemaan kuukauden toimettomana ja rahattomana. En saanut kesätöitä, mutta onnekseni ei moni muukaan. En siis ehkä joudu koko ajan olemaan yksin. Puuduttavan heinäkuun jälkeen helpottaa kun lähden Ranskaan vähän yli viikoksi seurakunnan nuorten kanssa. Viime vuonna reissu oli aivan huippu, toivottavasti tänäkin vuonna.

Kuulostan nyt hirveän lellityltä, mutta muistakaahan että maksan kaiken itse.
Ja olen rahaton. Velkavankeudessa koko loppuelämäni. Minulle saa tarjota shellikahvit heinäkuussa. Muuten ehkä masennun ja teen itsemurhan.

No ei nyt vais.