Istuin huoneeni sängylle lukemaan filosofian kokeisiin, avasin kirjan ja selailin paria ensimmäistä sivua. Kone näytti hirmuisen yksinäiseltä ja hylätyltä, joten pelkästään säälistä ja sympatian riistävästä tunteesta päätin pitää sille seuraa. Ja tässä ollaan, kirjoitan blogia ja nyt filosofian kirja näyttää yksinäiseltä vieressäni lattialla.

Vedin tänään pirteän värisen huivin päähäni tavallisten tummien vaatteitteni seuraksi. Pidän siitä itse kovasti, vaikka sitä harvoin käytänkin. Näytän se päässäni kuulemma mömmöpäähipiltä. Ehkä sen kuvan haluan antaakin itsestäni. Mitä sitten.

Olin tänään laulutunnilla, kuten joka keskiviikko. Heti kun tulin sisään, opettajani kehaisi huiviani ja kertoi miksi hän pitää siitä niin kovin. Hän aina välillä jäi ihastelemaan sitä kesken oppitunnin, päivittelemään miksen koskaan aikaisemmin ole hänen nähden sitä käyttänyt.

On hienoa, että ihmiset osaavat vielä kehua. Olen siinä itse valitettavan surkea. Jos ystäväni on mielestäni onnistunut valitsemaan oivan vaateyhdistelmän tai äitini on pyöräyttänyt herkullisen piirakan, minun pitää oikein keskittyä ja valita sanani jos haluan kehua. Pinnistän niitä oman aikani ja lopulta ne putkahtavat suustani kuulostaen mielestäni tekopyhiltä ja pinnallisilta sanoilta. Olisi mukavaa, jos minulla olisi taito kehua vilpittömästi heti kun jostain pidän.

Minulla on liikaa teiniangstia, näen helposti vain asioiden synkät puolet. Kuten tänään nuorten illassa. Kun hartauden aikana pari tyttöä kikatteli jollekin hauskalle kännykässä, meinasin heti ärjyä ja murista. Piti oikein pysähtyä miettimään asian valoisia puolia. Se ei todellakaan ollut helppoa. Koitin iloita hiljaa mielessäni sitä, että nuo kaksi olivat edes vaivautuneet paikalle. Ei seurakuntamme pitämät nuorten illat ole välttämättä ihan ykkösjuttu kaikille, eikä kaikille ole helppoa sanoa käyvänsä missään kristillisissä tapahtumissa.

Ehkä tänäänkin opin jotain uutta. Pitää vielä totutella.