Vietin pääsiäisen Rukalla seukkarin porukan kanssa. Viime kerrasta viisastuneena pakkasin mukaan ylimääräisetkin hanskat ja pipon, varmistin kolme kertaa että olin muistanut ottaa mukaan lasketteluvaatteet ja että oikeat monot sattuivat mukaan. What a waste.

Olin koko helvetin matkan kipeä. Perjantaina katsoessani kun muut kirmasivat mäkeen telomaan itseään (ainakin Eija) elättelin toivoa että parantuisin hiukkasen seuraavaan päivään mennessä. Mutta turha toivo, mulle nousi kuume ja yskä ei hellittänyt. Eikä nuhakaan. Eikä kurkkukipu. Eikä mikään mennyt putkeen.

Lauantaina sama, ja taas sunnuntaina. Onneksi ihanat ihmiset pelastivat minut hädästä, eikä tuntunut niin kamalalta istua päivät Pisteessä ja pulkkamäessä. Kävin myös vetäisemässä parit karaoket, ihan vain flunssaa kiusatakseni. Ääneni menettäessäni tajusin, että tekoni ei välttämättä ollut mikään maailman fiksuin. No vitut siitä, ainakin sain vältettyä pahimmat äänen sortumiset ja yleisön semivilliksi! Paremmaksi kyllä veti Saku, ihmiset nousivat pöydälle tanssimaan Lauri Tähkän Pauhaava sydän-biisin tahtiin. Kun lähdimme karaokebaarista, ihmiset hurrasivat ja ylistivät Tuusulaa. Nostalgista.

Enää viisi päivää. Viisi päivää, ja olen matkalla Espanjaan mukanani kaksi ihanaa naishenkilöä joista toisella on kyseisenä päivänä synttärit. Woohoo! Heti kun pääsemme perille Fuengirolaan suuntaamme baariin juhlistamaan täysi-ikäistymistä parilla laillisella olusella. Mukavata, mukavata.

Tämä oli taas tällainen mitäänsanomaton, vinkumis/hehkutus-kirjoitus. En jaksa pohtia elämän syviä syntyjä koska olen vain niin onnellinen. Ei mitään kummempaa.

Kateus on luvallista, jopa suotavaa.