Otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitan ennen kuin edellisestä kirjoituksestani on kulunut kuukausi. Sain tämän loistavan idean hetki sitten ja päätin heti aloittaa; jotenkin kummasti juuri kun vieressäni on valtava pyykkivuori selvitettävänä. No sen ehtii kohta.

Koin eilen herätyksen ja päätin skarpata muussakin kun blogipäivityksessä. Älyttömän huono unirytmini pieksi minua pakaroille eilen kovemmin kuin koskaan mielettömänä masennuksena ja väsymyksenä. Äiti onneksi iski suuhuni unilääkkeen ja peitteli minut nukkumaan ihmisten aikaan. Heräsin yhdeksältä melkeinpä virkeänä ja aloin tehdä ulkohommia rahasta (siitäkin puutetta aivan liikaa). Eilen heräsin kuusi tuntia myöhemmin kuin tänään, eli ajassa jossa aikuinen ihminen saa keskinkertaiset unet. Onneksi koin herätyksen. Ja onneksi minulla on ehkä maailman ymmärtäväisin ja viisain äiti.

Rakas siskoni Jenny lähti lokakuun alussa Prahaan tekemään opinnäytetyötä kolmeksi kuukaudeksi. Olen niin kateellinen ja ylpeä että halkean! Toivon myös voittavani lotossa että saisin kustannettua itsellenikin matkan, mutta heikolta näyttää... Onneksi tuskaani lievittää se, että lähden parin tunnin päästä tervehtimään Anni ja Suloa Jyväskylään pitkäksi viikonlopuksi. Anni-siskon muutettua pois kotoa tilaa on ollut enemmän mutta sotkuja vähemmän. Silti koko ajan nakertaa kauhea ikävä. Toivon usein että Anni ilmestyisi takaisin likaisten lautasten ja vaateröykkiöiden saattelemana. Tai ilman. Mutta kuitenkin, you get the point.

Pyykkikasa tuijottaa minua syyttävästi. Taidan siis lopettaa tältä päivältä (ja viikolta), laittaa Heroesin pyörimään ja alkaa lajitella pyykkejä.