Kello on kaksikymmentä vaille yksi. Silmät seisovat väsyneinä ja kirvelevinä päässäni, mutta se ei johdu väsymyksestä.

Miten mä aina onnistun? Loukkaamaan ihmisiä. Tämäkin tapaus. Tuli semmoinen tunne, että joku tekee itselleen pahaa. Ja halusin auttaa, mutta onnistuinkin samantien vain loukkaamaan heti kun avasin suuni. Mikä helvetti siinä on, etten osaa sanoa oikeita sanoja tai vielä parempi, pitämään kokonaan rumaa turpaani kiinni? Ja tämä tyyppi vielä on semmoinen, kehen haluaisin oikeasti tutustua. Onnistun vain aina tyrimään tämän alkuvaiheen uusien ihmisten kanssa. Lauon jotain ennen kuin tiedän varmasti puheenaiheen olevan ei-herkkä ko. henkilölle. Usein siihen liittyy vain se, että yritän olla hauska. Tällä kertaa se ei ollut niin, mutta yhtä paha silti. Ehkä vähän pahempikin.

Ampukaa mut nyt niin ei itse tarvitse vaivautua.