Keskiviikko. Menen sänkyyn yhdentoista aikaan mukanani hyvä kirja ja levollinen mieli. Lueskelen rauhassa sängyssä ja mietin huomista matikan koetta. Olen varma, että tulen rokkaamaan siinä, olenhan lukenut ja nukun nyt pitkään ja levollisesti. Luulen olevani kokeessa virkeä ja viisas.

Kolmelta aamuyöllä iskee paniikki. Syöpäyskä ei hellitä, itken ja vingun hädissäni. Lopulta nukahdan neljän aikaan levottomaan uneen ja herään aamulla seitsemältä. Tuntuu kuin en olisi nukkunut silmäystäkään.

Torstai. En ole nukkunut päiväunia jotta saisin unta illalla. Seuraavana aamuna alkaa uusi jakso ja uudet kujeet, haluan aloittaa aamun virkeänä ja hyvin nukkuneena, en halua nukkua pommiin ja tulla kouluun kymmeneltä häpeästä punaisena. Sitä tapahtuu liian usein.

Kahdelta aamuyöllä iskee taas paniikki. Mikä helvetti minua vaivaa, olen pyörinyt pimeässä huoneessa laskien tunteja heräämiseen. Stressaan ja hikoan kuin pieni sika. Aamulla herään kymmeneltä ja juoksen kouluun näyttäen kamalan väsyneeltä ja väsyneesti kamalalta.

Olenko unohtanut miten nukahdetaan?

Perjantai. En ole vieläkään nukkunut päiväunia, ja univelkani hipoo kattoa. Juon kupin kahvia puolilta öin, käyn ajelemassa ja tulen kotiin yhdeltä. En saa unta. Nukahdan kolmen aikaan. Mitä helvettiä, mietin taas. Mikä ihme minua vaivaa, miksen saa unta. En oikeasti enää kohta muista miltä tuntuu kun on nukahtamaisillaan.

Nyt on lauantaipäivä, ja haluan tappaa koko Tapanilan. Minua väsyttää. Olen lähdössä jumboon kavereiden kanssa. Minun pitäis ostaa kengät, vanhoista lähtee pohja irti. En millään jaksaisi, mutta olen jo lupautunut lähtemään ja kadun kuitenkin myöhemmin jos en lähde.

Kiitti ja kuitti, univelka on perseestä.